Henryk Semiradsky – Nopan heittoa
1889 Kuva

Porin taidekoulun tehtäviä: näyttelyanalyysi

 

Mestariteoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista

Tennispalatsi, Helsinki 21.10.2009-14.3. 2010

Ooh! ja aah! karkailivat spontaanisti huuliltani astellessani ympäri näyttelytilaa. Kauneus tunki tajuntaan suorastaan huumaavan vahvana. Kirkkaina hohtavia värejä, harmoniaa, romantiikkaa, paikoitellen jopa fotorealismin ylittävää toden tuntua, loisteliaita asuja, idän mystiikkaa, antiikin tarinoiden kuvitusta, uskonnollisia aiheita. Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjosi tämä huikea maalausten kavalkadi.

Näyttelyssä oli esillä venäläistä akateemista salonkitaidetta 1700-luvulta 1800-luvun loppuun. Mieletöntä taituruutta, kärsivällisyyden huipentumaa, huikeaa tekniikkaa. Alkaa ylisanat loppua. Luonnon jäljittelyä ja kaunistelua. Paatosta ja hurmiota. Virtuoosimaista siveltimen käyttöä.

Teknistä huippua edusti mm. Henryk Siemiradzkin Nopanheittoa-niminen maalaus vuodelta 1899, jossa neljä antiikin tyyliin pukeutunutta naista rentoutuu puutarhan siimeksessä noppaa heittäen.

Kauneuden palvonta eli kulta-aikaansa. Vähäosaisten kärsimyskin onnistuttiin kääntämään kauneudeksi. Mieleen jäi mm. herkän romanttinen maalaus, jossa perhe saapui tapaamaan vangittuna pallo kirjaimellisesti jalassa vankeustuomiotaan kärsivää isää.

”Sitäpaitsi en missään tapauksessa haluaisikaan esittää ihmistä sellaisena, kuin hän on, vaan sellaisena kuin hän voisi olla”, on Paul Klee sanonut.

Tämä koskee varmasti myös venäläistä akateemista maalaustaidetta. Ihmisiä tuskin on esitetty sellaisina, kuin he ovat. Valtaeliitin muotokuvat on toteutettu kohteita imarrellen, komeina, kauniina, kaunisteltuina. 

Tässä rumuutta korostavassa nykykulttuurissa kauneuden löytäminen on kuin joisi virkistävästä lähteestä, tyydyttäisi hetkellisesti janoaan, joka pikkuhiljaa näyttelyn maalausten muiston vaimetessa yltyy takaisin entisiin mittoihinsa. Olisipa näitä lähteitä tarjolla enemmän, lähempänä, kaikkialla.

Mitä tapahtuisi jos venäläisten hallitsema akateeminen taituruus ja kauneuden ihannointi yhdistyisi syvällisiin moraalisiin pohdintoihin? Mitä jos huikealla tekniikalla kuvattaisiin saavuttamattomia korkeuksia, perimmäisiä pyrkimyksiä, kuin ne olisivat jo toteutuneet?

Voisiko taiteilija töillään tehdä maailmasta kauniimman ja paremman antamalla suunnan, tavoitteen? Voisiko itsekäs hedonistiyksilö muuttaa suuntaansa koettuaan jotakin jumalaisen kaunista, ymmärtää, että luopumalla turhasta voi päästä käsiksi arvokkaampiin aarteisiin, katsomalla kaummas yltää ylemmäs?

Kauneus tässä näyttelyssä kosketti minua ja haluan kulkea sitä kohti, etsiä kunnes löydän, vaeltaa kunnes saavutan.